Oman kätkön tekeminen on opettavaista

Omien kätköjen tekeminen auttaa pääsemään syvemmälle geokätköilyn maailmaan. Kätkön ideaa ja paikkaa miettiessään viimeistään huomaa, miten monipuolisesta harrastuksesta on kyse. Teenkö tavallisen tradikätkön, mysteerikätkön vai multikätkön? Haluanko esitellä jonkin minulle tärkeän kohteen? Haluanko härnätä kätköilijöitä tekemällä visaisen mysteerin, jonka koordinaattien selville saamiseksi menee viikkokaupalla aikaa?

Kaikkein tärkein kysymys on: Olenko valmis huoltamaan kätköä tarvittaessa viikoittain tai jopa päivittäin? Jos oma aika ja innostus eivät riitä kätkön huoltamiseen, on parasta jättää koko  homma väliin. Yhtä tärkeää on pohtia, onko itsellä riittävästi kokemusta geokätköilystä. Kun on riittävästi kiertänyt erilaisilla kätköillä, osaa ainakin välttää pahimmat sudenkuopat.

Viiden oman kätkön vaatimattomalla kokemuksellani voin väittää, että oman kätkön tekemiseen ei koskaan voi varata liikaa aikaa. Viimeisin purkkini, Pohjois-Kymen Kasvun Kylätalosarjan Selänpään rautatieasema, vei aikaa parisen viikkoa.

Luvan purkin piilottamiseen sain kiinteistön omistajalta, Selänpään Asemayhdistyksen väeltä. Seppälän pariskunta oli geokätköilystä hyvin perillä, joten lupa heltisi heti. Geokätköilyn avulla saadaan maaseutua ja aktiivista kylätoimintaa tuotua myönteisessä valossa ihmisten tietoisuuteen ja aivan ilmaiseksi.

Kävin paikalla kiinteistön omistajan kanssa tutkimassa soveltuvia paikkoja ja mittailemassa koordinaatteja gepsilläni kolmesti. Eri vuorokauden aikoihin mitattujen koordinaattien perusteella laskin kätkön lopulliset koordinaatit. Heittoa naateissa ei pitäisi olla nimeksikään, jos käy paikan päällä riittävän useasti mittailemassa.

Selänpään rautatieaseman kätkö on tradikätkö, jonka koordinaatit annetaan suoraan kätkökuvauksessa. Kätkön sijainti edellytti purkin naamiointia. Pari päivää kului eri teknisiä vaihtoehtoja miettiessä ja yksi päivä itse purkin tai paremminkin sen suojakuvun naamioinnissa.

Tulipahan käytännössä kokeiltua kolmea erilaista komponenttiliimaa ennen kuin löytyi muoviin ja puuhun tepsivä aine. Naamiointimateriaalin sahaus- ja vuoleskeluvaiheen lopputuloksena oli yksi haava etusormessa. Koko päivän kestänyt kyykyssä kököttely aiheutti trauman akillesjänteeseen. Sen paranemiseen hupeni kaksi viikkoa. (Perimmäinen syy akillesjänteen vihoitteluun oli kyllä edellispäivän maastokätköjen turnee. Silloin ramppasin maastossa pitkälti yli kymmenen kilometriä.)

Nettiin sain kätkökuvauksen tekstin suoraan kiinteistön omistajalta. Muutaman valokuvan lisäsin paikan houkuttelevuutta lisäämään. Vielä aktivoin oman reissaajan Selänpään Asemayhdistykselle. Sitten pakkasin Minigrip-pussissa olevan lokikirjan ja silican, kätkötiedotteen, kynät, teroittimen ja FTF-palkinnon ilma- ja vesitiiviseen muovirasiaan. Ja eikun menoksi.

Selänpäässä lisättiin reissaajaan vielä Asemayhdistyksen saama Reilia-matkalaukkutunnus yhdistyksen tietoineen. Ja sitten paketti oli valmis laitettavaksi piiloonsa. Kaiken kruunasi naamioitu kupu, jonka taiteilin rautalangalla paikoilleen.

Kotona lähetin kätkökuvauksen tarkastajalle 12. elokuuta noin klo 16.00. Kätkö läpäisi seulan ilman tarkennuspyyntöjä samana päivänä klo 22.53.53. Seuraavana aamuna lisäsin kätkön kuvaussivulle laskurin, jotta nähdään, montako vierailijaa ja käyntiä sivuilla on. Samalla liitin Selänpään kätkön Pohjois-Kymen Kasvun kylätalosarjaan.

Ensimmäinen kätköilijä ennätti paikalle 13.8. klo 10.00. Asialla oli kaksikko viitakkojim ja OH5KPQ.
Samana päivänä julkaistiin Kouvolan Sanomissa juttu Selänpään rautatieaseman peruskorjauksesta.

Painiskelua pelkonsa kanssa

Pelkään suunnattomasti korkeita paikkoja. Siksi olen tähän asti jättänyt väliin kaikki sellaiset kätköt, joissa joutuu kiipeilemään paria metriä korkeammalle. Itsesuojeluvaisto on ollut voimakas jo lapsesta lähtien.

Kesälomallani päätin kierrellä lähialueiden maastokätköjä ja samalla ihailla ja kuvailla upeita maisemia. Kohteeksi otin Konniveden upeat maisemat Kymijoella Pohjois-Iitissä. Samalla tuli noukittua pari muutakin purkkia Jaalan ja Heinolan puolelta. Ne kun osuivat matkan varrelle.

Kierrokseni päätteeksi minua odotti extreme-purkki Kelloniemessä. Kun en satu omistamaan venettä, päätin ylittää itseni ja kokeilla kätkön etsimistä mantereelta käsin. Paatilla olisi voinut rantautua aivan purkin viereen.

Kömysin ensin jyrkkää rinnettä alas rantaan. Vain huomatakseni, että sitä kautta ei purkille pääse, ellei halua uida. Joten hieman takapakkia. Pienellä tasanteella alimmaisen jyrkänteen päällä jo suorastaan heikotti. Alas louhikkoon oli ihan riittävän pitkä pudotus: seurauksena olisivat murskaantuneet luut.

Nappasin kamerarepun pois selästä ja lippiksen päästä. Gepsinkin jätin repun viereen ja eikun menoksi. Kun tänne asti olen kävellyt, en voi antaa periksi. Konttasin kapeaa tasannetta pitkin ja kapeimman kohdan sivuutin kyljelläni.

Tilanne vain paheni. Edessä oli jyrkkää louhikkoa. Mietin tovin, voinko mitenkään päästä takaisin ylös, vaikka vielä alas pääsisinkin ehjin nahoin. Vastausta en jäänyt odottelemaan, vaan pujottelin itseni louhikkoon. Hetkeksi jouduin ristiriipuntaan käsieni varaan.

Silloin vastaus tuli kirkkaana mieleeni: tuskinpa voimani ja kalliokiipeilytaitoni riittävät takaisin ylös kapuamiseen. Mutta silloin oli jo myöhäistä laittaa jarruja: painovoima veti minua alas. Kätkö löytyi onneksi nopeasti selkeästä paikasta. Rauhoittelin itseäni vielä hetken ottamalla valokuvia.

Kaavin kokoon kaikki voimanrippeeni ja lähdin kipuamaan samaa reittiä takaisin ylös. Urheilujuoman voimalla kömysin kuin ihmeen kaupalla takaisin vuoren laelle. Sateinen kalliokaan ei saanut jalkaani lipsahtamaan kalliojyrkänteen reunalta. Naarmuitta selvisin tästä elämyksestä, mutta ihan heti en lähde vastaavaa kokeilemaan uudestaan.