Opiksi ja ojennukseksi

Ralph Mann

Viikonloppuihin ajoittunut autottomuus on aiheuttanut harmillisen pitkän tauon purkkijahtiini. Viimeisimmät löytöni ovat peräisin itsenäisyyspäivältä. Joten nyt on viisasta muistella menneitä.

Ensimmäiset kahdeksan löytämääni kätköä ovat tradikätköjä, joissa purkki sijaitsee kätkökuvauksessa annetuissa koordinaateissa. Ne löytyivät kaikki hyvin, kun olin tulostanut kätkökuvauksista Kansalaisten karttapaikan kartan. Gepsistä en silloin edes haaveillut.

Aaro Alarotu

Kausalassa Ravilinnan alueella sijaitsee Trullin piilottama kätkö nimeltä Ravikuningas Vieteri ja Kaarlo Partanen. Otin sen kohteeksi ja ajattelin purkin löytyvän samalla kaavalla kuin edellisetkin. Hieman ihmettelin kartassa olevaa outoa kuvaketta, joka poikkesi aemmista muotonsa ja värinsäkin puolesta.

Säntäsin matkaan. Haahuilin pitkään Ravilinnan pihalla. Tutkin tarkkaan kaikki pensaat, rännit ja aivan mahdottomatkin paikat. Ihmettelin, miksi en löytänyt kätköä, jonka piti sijaita aivan selkeässä paikassa. Kesken kiihkeän etsinnän paikalle pyöräili yksi kentänhoitajista. Tämä ihmetteli, olinko kadottanut jotain puskiin. Nolona kehittelin jotain tarinaa ja lopulta kerroin ympäri pyöreästi koordinaattien olevan hukassa.

Mauri Auvinen ja Jorma Kinnunen

Mikään ei auttanut. Oli pakko palata takaisin kotiin katsomaan kätkökuvausta tarkemmin. Vasta silloin maltoin lukea kätkökuvauksen. Tajusin, että kyseessä olikin jotain aivan muuta, kuin mihin olin aiemmin tutustunut. Kyseessä oli multikätkö. Siinä piti tehdä ensin muutamia helppoja laskutoimituksia, ja laskelmien perusteet löytyivät annetuista koordinaateista.

Hillitsin mieleni ja päätin perehtyä myös teoriantasolla erilaisten kätköjen mystiikkaan. Tavasin multikätkön määrittelyn kätköilysivustolta, jotta välttyisin uudelta hukkareissulta. Löysin netistä myös hyvän Älä ryhdy geokätköilijäksi -oppaan (Jarkko Lehmuskenttä). Vasta sen luettuani uskalsin lähteä uuteen yritykseen.

Tällä kertaa homma meni putkeen. Laskutoimitukseen vaadittavat tiedot löytyivät kädenkäänteessä. Heikommallakin matikkapäällä laskelmat tulivat kerralla oikein. Itse purkki löytyi tarkoista naateista.

Tämän hölmöilyn jälkeen on multikätköjä tullut löydettyä kymmeniä. Learning by doing -menetelmällä oppimisprosessi on hidasta mutta tehokasta. Toista kertaa ei samaa virhettä tee (ainakaan näin alkeellisia virheitä...).

Suosittelen lämpimästi uusille harrastajille geokätköilykursseille osallistumista tai vähintään ohjeisiin ja oppaisiin (linkki alla) perehtymistä. Näin välttyy suuremmilta mokilta, eikä hauska harrastus lopahda heti alkuunsa ylipääsemättömien vastoinkäymisten takia.

Älä ryhdy geokätköilijäksi

P.s. Valokuvat eivät liity mitenkään geokätköilyyn. Kuvat on kuitenkin otettu Ravilinnassa. Ajankohta on vuosi 1971, jolloin yleisurheilukenttä oli vielä hiilimurskaa. Miehet ylhäältä alas: Ralph Mann (olympiahopeaa 400 metrin aidat 1972), korkeushyppääjä Aaro Alarotu sekä keihäsmiehet Mauri Auvinen ja Jorma Kinnunen.

Taskulamppua testaamassa

Käväisin alkuviikosta parin päivän työreissulla Helsingissä. Maaseutua tuli päivällä parannettua urbaaniolosuhteissa. Illalla sonnustauduin jahtaamaan purkkeja Ruoholahden maisemissa.

Otin vauhtia kätköilyreissulle kollegojen tarjoiluja nauttimalla. Ilman terästystä ei ulkoilmaan uskaltanut sonnustautua: Helsingissä paukkui ankara pakkanen, ja kylmyyttä lisäsi mereltä puhaltanut viima.

Jätin illallisen väliin ja säntäsin uuden taskulampun ja Liven kanssa baanalle. Pientä epätarkkuutta Livessä oli, mutta pienten kaarrosten jälkeen pääsin kartalle. Entisen Lepakkoluolan lähistöllä kyyhöttävä Nahkahiiri-kätkö antautui suosiolla. Lumikaan ei haitannut etsintää.

Mutta siitä taskulampusta. Nahkahiiren selättämisessä ei lamppua tarvittu. Kätkö sijaitsi aivan kadun varressa, ja katuvalot riittivät purkin esille kaivamiseen.

Jatkoin matkaa hieman lainvastaisia kulkureittejä pitkin kohti Rainbow Forest -kätköä. Täällä jouduinkin kaivamaan taskulampun taskustani. Nimensä mukaisesti uusi lamppuni mahtuu todella hyvin taskuun, joten sen kuljettaminen ei tuota vaikeuksia.

Autoja paahtoi molemmilta puolilta ohitseni. Osa kiiti myös pääni yläpuolelta. Porukalla oli sen verran kiire, ettei taskulamppuni kirkas valo aiheuttanut minkäänlaista uteliaisuutta ohikulkijoissa. Kirkkaan valon avulla sain kurkittua siltarakenteita hyvin. Kolmas paikka tuotti tulosta, ja sain nimeni lokikirjaan.

Takaisin hotellille palasin sivukatujen kautta. Lampsin Ruoholahden ja Hietalahden ydistävälle kanavalle. Rannassa kulkeneen reitin valaistus oli huomattavasti heikompaa kuin edellisillä kätköillä.

Turvauduin heti nollapisteeseen päästyäni taskulampuunni. Kirkas valokiila paljasti purkin hetkessä. Matkaa oli muutama metri. Kyljelläni madellen sain purkin näppeihini. Samalla alkoi yläpuoleltani kuulua kengän kopsetta. Salamannopeasti sammutin lamppuni, jonka kirkas valokiila valaisi koko siltarakenteen.

Kiireinen lenkkeilijä ei onneksi jäänyt ihmettelemään sillan alla ilmennyttä outoa valoilmiötä. Sain rauhassa jatkaa nimeni rustaamista lokikirjaan. Kylkiasennossa, ahtaassa raossa maaten toimenpide ei ollut helpoimmasta päästä. Tällä kertaa älysin näpytellä taskulamppuni virtakytkintä, jotta sain valotehon pienenemään.

Summa summarun: taskulampulle on geokätköilyssä käyttöä myös kaupunkiolosuhteissa. Turhan hämmennyksen välttämiseksi kannattaa käyttää pienempiä valotehoja.

Valoa kansalle

Syksy koetteli tänä vuonna hermojani. Pilkkopimeys yhdistettynä rankkaan vesisateeseen nosti kätköjen jahtaamisen vaikeuskerrointa yli oman sietokykyni. Viimeinen pisara oli marraskuun alun ajoittain ankarat vesikuurot, jotka ropisivat niskaan pilkkopimeässä metsäkätköillä: päätin hankkia uuden, tehokkaamman lampun.

Olin ostanut viime syksynä lappeenrantalaisesta urheiluliikkeestä myynnissä olleen tehokkaimman led-otsalampun. Silloin iski akuutti tarve lampun hankkimiselle, kun kollegan kanssa kierrettiin Lappeenrannan keskustan kätköjä koulutuspäivän päätteeksi.

Ilta pimeni juuri, kun oltiin ohittamassa paikallista sporttikauppaa. Koska pari purkkia halutttiin vielä poimia, oli pakko poiketa urheiluliikkeeseen ostoksille. Hyllyltä löytyi silloisen mittapuuni mukaan tehokas otsalamppu, ja kierros saattoi jatkua.

Nälkä kasvaa syödessä -sanonta pitää paikkaansa. Vuodessa olivat syysillat pimenneet lisää tai vaatimustasoni oli kasvanut... Aloin katsella netistä tietoa tehokkaimmista lampuista. Löysin käytännön testitietoja yhden lamppufriikin sivuilta ja maastopyöräilijöiden keskustelupalstoilta yms.

Pitkällisen vertailun ja poikani vinkkien jälkeen päädyin tilaamaan verkkokaupasta led-taskulampun (LightBoom MC-E, MTE M3-21). Sen tehoksi luvattiin 740 lumenia, 7400 luxia ja polttimon käyttöiäksi 200 000 tuntia. Taskulamppufriikin sivuilla olleessa testissä kohteeni sijaitsi sijalla 32 (testattuja taskulamppuja oli 129 kpl). Testin kärjessä keikkui värkki, johon rahavarani eivät riittäneet: testivoittajalle kertyi hintaa 4 500 euroa...

Valintapäätös vaati aikaa kyllä parisen viikkoa. Ajattelin, että vakio-olosuhteissa tehdyn testin valokuvat eivät varmaankaan olleet photoshopattuja.  Ja arveln, että jos jälleenmyyjän ilmoittamat tiedot pitävät edes puolittain paikkansa, täyttää tuote tämänhetkiset tarpeeni.

Tein tilaukseni 8.11. Verkkokaupan seurantatiedosta näin, että tilaus oli otettu käsittelyyn vasta 18.11. Postiin tavara oli kyllä kiikutettu ripeästi: jo samana iltana. Tieto taskulampun saapumisesta kotipaikkakuntani postiasiamiehelle kilahti kännykkääni tekstiviestillä 22.11.Saman päivän iltana oli jo onnellinen uuden taskulampun omistaja.

Mutta miten taskulamppu pelittää? Siihen ei ole vielä vastausta geokätköilyn näkökulmasta. Tavaraa odotellessani valkoinen lumi peitti maan, ja syksyn pilkkopimeät illat olivat muisto vain. Tarvetta supertehokkaalle lampulle ei oikeastaan enää ole. Vaatimattommallakin tuikulla pärjäisi näissä olosuhteissa. Uusi vastaava ajanjakso on odotettavissa vasta vuoden kuluttua.

Yhtään kätköä en ole uudella taskulampullani vielä etsinyt, mutta sekin aika vielä koittaa.
Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Onko kaikki kunnossa?

Maaseudulla pidetään edelleen huolta läheisistä ja jopa ventovieraista. Tämän sain havaita, kun maanantaina koukkasin parilla kätköllä palatessani iltamyöhällä kotiin Lahdesta. Poimin kolme kätköä, joista viimeisin sijaitsi Nastolan ja Iitin rajamailla Selkolantien varressa.

Iltakahdeksan tienoilla vallitsi täyspimeys. Tilannetta pahensi vielä ajoittainen rankkasade. Parkkeerasin kulkuneuvoni Selkolantien poskeen. Sain  auton kiilattua turvallisesti pientareelle ja jätin parkkivalot päälle. Näin kukaan ei kolhisi sitä sillä aikaa, kun kävisin pikaisesti kaivamassa kätkön esiin vajaan kolmenkymmenen metrin päässä metsässä.

Otsalamppu päähän, taskulamppu käteen ja gepsi toiseen käteen. Ja menoksi. Gepsi oli aika levoton. Kiertelin ja kaartelin tovin. Samassa auton valokiilat lähestyivät Selkolasta päin. Auto lipui hitaasti kulkuneuvoni ohitse. Sitten syttyivät perävalot palamaan, ja auto pakitti takaisin.

- Onko kaikki kunnossa, kuului huolestunut huuto tieltä.
- Onko sattunut jotain?

Huhuilija saattoi pelätä minun rysäyttäneen kulkuneuvollani pöheikköön. Niin tiukasti olin parkkeerannut autoni pusikon katveeseen. Otsalampun ja taskulampun valokiilat paljastivat sijaintini ja päätin rauhoittaa tilanteen nopeasti.

Kiirehdin ripeästi takaisin tiellä ja vakuuttelin, että tilanne on hallinnassa. En kehdannut sanoa etsiväni jotain halvatun muovipurkkia vesisateessa pilkkopimeässä metsässä. Hätäpäissäni kerroin etsiväni radan rakentajien muistokiveä, kun en järkevämpääkään selitystä siihen hätään keksinyt.

Mies naureskeli hyväntahtoisesti ja kertoi ystävällisesti minun olevan väärällä puolella pikitietä. Radan rakentajien muistomerkki sijaitsi tien toisella puolella kivenheiton päässä.

Kiittelin ystävällistä kulkijaa avusta ja köpöttelin muistomerkille. Otin muutamia valokuvia muistomerkistä. Mies seurasi toimiani vielä tovin autossaan istuen. Viimein selitykseni taisi upota, ja mies jatkoi matkaansa.

Huokasin helpotuksesta. Palasin äkkiä takaisin purkkijahtiin tien toiselle puolelle. Hyvin camottu kätkö löytyi nopsasti. Tarina päättyi onnellisesti, kun vielä onnistuin omin avuin saamaan autoni pois pehmeältä pientareelta.

Hölmöilyä yöllä ja päivällä

Viikonloppuna ennätin kolmena päivänä pikaisille kätköreissuille. Hölmöiltyäkin tuli aivan riittävästi. Perjantaina iltakymmenen jälkeen kotiin palatessani poimin pari kätköä Nastolasta. Joksun geotiimi oli taas ahkeroinut.

Tihkusateesta huolimatta päätin etsiä myös multikätkön Nastonharjulta. Tein laskelmia lähtöpisteellä ja säntäsin nopeasti loppupistettä kohti. Pienen otsalampun valossa haahuilin gepsin osoittamassa paikassa varttitunnin. Mitään ei löytynyt. Luin kätkökuvauksen ja päättelin olevani satavarmasti väärässä paikassa.

Ei auttanut muu kuin palata takaisin muistomerkille koordinaatteja laskemaan. Yhden koiran ulkoiluttajan säikäytin lähes hengiltä, kun pimeydestä törmäsin takaisin tielle.

Muistomerkillä totesin laskelmieni olleen aivan oikein. Koska periksi ei anneta, palasin kiltisti takaisin samaan paikkaan, mistä äsken olin tyhjin käsin poistunut. Taas kului aikaa lähes varttitunti, mutta viimein uurastukseni palkittiin: halvatun muovipurkki löytyi paikasta, josta olin jo ensimmäisellä käynnillä katsonut - ilmeisen huolimattomasti.

Edellisyön pimeyden ja huonojen hoksottimien riivaamasta reissusta viisastuneena sonnustauduin pyhäinpäivänä kätköilyreissulle päiväsaikaan. Mutta päivänvalossakin osaan hölmöillä. Keltakankaalla (Kouvolassa) tutustuin perusteellisesti (puolen tunnin ajan) Kouvolan kaupungin uusiin bussipysäkkeihin. Samalla tuli huolellisesti perehdyttyä myös pysäkin vieressä kasvavaan puurivistöön.

Pelkäsin puolen tunnin pyörimisen jälkeen herättäväni liikaa huomiota ohi kulkijoissa, joten päätin tarkistaa kännykälläni kätkön sijainnin netistä. Ja olin revetä riemusta: ajantasainen tieto kertoi, että kätkö oli laitettu pari päivää aiemmin jäähylle, koska purkki oli jästitty. Minulla oli gepsissäni vanhat, julkaisupäivän tiedot.

En kuitenkaan lamaantunut tästäkään vastoinkäymisestä. Poimin vielä yhden multikätkön Kasarminmäeltä, Kouvolan keskustan liepeiltä. Sielläkin onnistuin näpyttelemään kakkospisteen koordinaatit väärin.

Päivän aherrus päättyi illalla Iitin hautausmaalla. Siellä en sentään muovipurkkeja jahdannut, vaikka yksi kätkö sijaitsee aivan hautausmaan aidan vierustalla. Syy oli yksinkertainen: olin sen hakenut jo viime kesänä...

Liven testaus kaupunkikätköillä

Työmatkalla Helsingissä päätin kokeilla ensimmäistä kertaa Geocaching Liveä kännykässäni. Olen aiemmin hakenut kätköjä Helsingissä käsigepsini kanssa, vaikka laitteessani ei olekaan pääkaupunkiseudun karttaa. Pelkällä gepsin pohjakartalla kortteliviidakossa pyöriminen on aiheuttanut minulle pysyvät traumat. Nyt oli korkea aika testata Liven ominaisuudet.

Olin ladanut nokialaiseeni Liven jo kesän alussa. Samalla olin kaukaa viisaasti vaihtanut kännykän datayhteyden kiinteään kuukausiveloitukseen. En ole vieläkään jaksanut perehtyä Liven käyttämiseen offline-tilassa. Se edellyttäisi kartan kopiointia tietokoneella ja siirtämistä kännykän muistikortille. Toimenpide ei varmaankaan ole rakettitiedettä, mutta en vain ole jaksanut/ehtinyt/viitsinyt/osannut asiaan perehtyä.

Jätin työkaverini kanssa maaseutugaalan väliin, ja käytimme illan muovipurkkien jahtaamiseen. Työkaverini etsi kätköjä käsigepsini avulla. Minä testasin kännykässäni olevaa Liveä. Startti otettiin Senaatintorilta, jossa vielä lokakuussa oli turistien ilona 142 nallekarhua, kaksimetristä rauhanlähettilästä.

Heti ensimmäinen kätkö, Katumuseo, tuotti vesiperän. Käsigepsi näytti mitä sattui. Livenkin osoitin juoksutti kadulla laidasta laitaan. Korkeat talot kaupungeissa vaikeuttavat satelliittien signaalien matkaa. Vielä enemmän etsintää vaikeuttivat ravintolan ikkunapöydissä olleet ihmiset. Maalaisina emme kehdanneet kauan paikalla pyöriä, kun herätimme liikaa huomiota. Jatkoimme matkaa tyhjin käsin.

Aloin pikku hiljaa ymmärtää Liven sielunelämää. Seuraavat kätköt antautuivat jo suosiolla. En enää seurannut Livessä sijaintiani osoittavaa ympyrää, vaan luotin kartassa olevaan, kätkön sijainnin ilmaisevaan kuvakkeeseen.

Parhaiten laitteiden erot tulivat esille Mannerheimintiellä olevalla Puck-kätköllä. Käsigepsi näytti matkaa olevan kätkölle lähes 40 metriä. Liven osoitin väitti meidän olevan väärällä puolella Mannerheimintietä. Liven kätkökuvake väitti meidän olevan täysin oikeassa paikassa. Ja sieltähän purkki lopulta löytyi: juuri siitä paikasta, missä Liven kartan mukaan kätkö lymysi.

Vietimme 4,5 tuntia muovipurkkien perässä juosten. Saldona oli 9 löydettyä kätköä ja 1 dnf. Totuuden nimissä on myönnettävä, että poikkesimme myös Stockmannin Hulluille päiville. Emme vauhkoontuneet ostosparatiisin houkutuksista: kotiin lähti molemmille nahkasormikkaat. Syy ostoksiimme oli, että ilta alkoi viiletä uhkaavasti. Tarvitsimme sormikkaat, jotta pystyimme kiertämään loput kätköt. Hotellille palasimme iltakymmeneltä.

Tarinan opetus: Tästä lähtien käytän aina Liveä kaupungeissa, jos käsigepsissäni ei ole alueen maastokarttaa. Seuraan pelkästään Liven osoittamia kätköpaikkoja kartalta. Sijaintini kertovaan osoittimeen en luota.

Maagiset luvut 10-10-10

En ole tähän ikään mennessä hurahtanut mihinkään joukkohullutteluun, mutta tänään se ihme tapahtui. Kyse oli tietysti geokätköilyn ennätysjahdista. Maagiset luvut 10-10-10 kuvaavat geokätköilyn 10-vuotista merkkipaalua. Samalla ne edustavat maailmanlaajuisen geokätköily-sivuston ylläpitäjän, Groundspeakin, 10-vuotista taivalta.

Lokakuun kymmenes päivä 2010 kätköilijöitä innostettiin loggaamaan vähintään yhdellä kätköllä. Tehdessäni päivän ensimmäisen kirjaukseni nettiin, tupsahti profiiliini 10-vuotishaasteeseen osallistumisesta kertova virtuaalinen muisto. Tähänastinen ennätys on ollut 56 654 kätköilijää yhden vuorokauden aikana. Pian saamme nähdä, miten monta muuta hullua juoksi muovipurkkien perässä tänään.

Kiersin illalla kolme kätköä Iitissä ja Kuusankoskella. Kaikki taattua Trulli-laatua. Ensimmäinen etappi oli Trullin piilopirtti Reventeenvuorella. Siellä sain samalla ihastella kalliokiipeilijöiden taitoja. Jyrkänteeltä alas laskeutuminen köyden varassa ei minunlaistani korkean paikan kammoa potevaa houkuttele.

Pienemmältä pahalta tuntui ahtautua kallion juurella olevaan onkaloon. Siitäkin huolimatta, että poden myös ahtaan paikan kammoa. Otsalampun valossa luikertelin ahtaassa kallionkolossa. Pakokauhu meinasi ottaa vallan. Onneksi yläpuolen onkalosta kuulsi hieman valoa, joten uskalsin pujotella ylöspäin. Sieltähän muovirasia löytyi, ja sain nimeni lokikirjaan.

Lyöttilässä odotti multikätkö ensimmäisen maailmansodan aikaisessa linnoituksessa. Välietapit oli ripoteltu linnoituksessa kiertelevän polun varteen. Näin tuli samalla nähtyä maanomistajan kunnostama linnoitus kokonaisuudessaan.

Hölmöilyltäkään en välttynyt. Lyöttilän linnoituksen kätkö oli neljän etapin multi. Itse kätkö sijaitsi neljännessä pisteessä. Tohkeissani en osannut laskea neljään. Kiertelin ja kurkin kaikki kuuset ja katajat kymmenen metrin säteellä neljännellä pisteellä koordinaattiliuskaa etsiessäni.

Varttitunnin toilailun jälkeen huomasin jalkojeni juuressa jotain outoa. Siellähän se kätköpurkki lymysi. Vasta sitten tajusin olevani jo loppupisteellä. Eihän sieltä enää mitään koordinaattiliuskaa voinut löytyäkään.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun koukkasin viimeiselle kohteelle Anhavaan, Isomäen muistokivelle. Auton jätin tien varteen ja kipitin pururataa pitkin kätkön lähelle. Vielä sata metriä metsässä rämpimistä ja sain hyvin camotun kätkörasian käsiini. Koukkasin samalla katsomassa kansalaissodan melskeistä muistuttavaa kiveä.

Pientä vihjettä 10-vuotishaasteen osallistujamäärästä sain kätköjen loggauksia nettiin tehdessäni. Koskaan ei nettisivusto ole näin pahasti takkuillut. Moni muukin naputteli löytöjään sivustolle samaan aikaan eri puolilla maapalloa.

Repoveden ruskaa

Syyskuun lopussa kävin tyttären kanssa ihailemassa ruskan värejä Repoveden kansallispuistossa Kouvolassa. Matkaan lähdettiin Lapinsalmen riippusillan läheiseltä pysäköintipaikalta. Moni muukin oli innostunut samasta asiasta aurinkoisen sunnuntaipäivän ansiosta. Puolen päivän aikaan parkkialue oli aivan täynnä autoja.

Reppu selkään ja patikointi kohti Lapinsalmen riippusiltaa alkoi. Pitkospuita on rakennettu pahimpiin paikkoihin ja matkanteko sujui leppoisasti.

Riippusillan jälkeen matkaa jatkettiin Kuutinkanavalle. Repoveden suosio näkyy polkujen kulumisena. Koko ajan sai olla tarkkana, jotta ei kompastuisi puiden juurakoihin ja kiviin, jotka "nousivat" polulta.

Kuutinkanavalla oli tungosta. Porukkaa paistoi laavulla makkaraa tai maisteli eväitään pitkien pöytien ääressä. Ei ollut mitään mahdollisuutta katsastaa kätköä, joka tosin netissä oli hyllytetty odottamaan huoltotoimenpiteitä. Kätkö jätettiin odottamaan paluumatkaa.

Nokka kohti Olhavanvuorta. Puolen tunnin topakan taivalluksen jälkeen olimme patikoineet kolmen mäen kautta takaisin rantaan. Matka oli edistynyt Kuutinkanavalta linnuntietä vain pari sataa metriä. Ei paljon naurattanut, koska mäet olivat vaatineet veronsa.

Olhavanvuoren laavulle mentäessä katseltiin gepsistä, että Mustalamminvuoren kätkölle oli lyhyimmillään etäisyyttä vain 67 metriä. Huono puoli asiassa oli, että esteenä oli mahtava jyrkänne. Päätimme koukata Mustalamminvuorelle paluumatkalla takaisin Kuutinkanavalle.

Olhavanvuoren laavua lähestyttäessä korviin kantautui luonnon hiljaisuuden sijasta lasten mekkalointia. Laavulla olikin muutamia lapsiperheitä etsimässä sieniä metsän kätköistä. Pienen tuumaustauon jälkeen juniorit kirmaisivat rantaan ja kätkölle pääsi käymään lähes huomaamattomasti. "Löytyikö pukki?" -kysymys esitettiin yllättäen minulle, kun könysin kiven juurelta ylös. Laavun nurkalle passiin jäänyt perheenisä tuntui olevan perillä paikalle piillotetusta muovirasiasta.

Ystävälliset retkeilijät tarjosivat laavulla lämmittämiään lihapullia ja broileria meillekin. Otin vastaan tarjouksen kiitollisuudella. Sokeroimaton mehu ja suolakeksit eivät riittäneet täyttämään energian tarvettani. Samalla tuli katseltua, kuinka muutama rohkea retkeilijä laskeutui köyden avulla alas Olhavanvuoren seinämää.

Tuumaustauon jälkeen päätimme jättää Olhavanvuoren huipulla olevan kätkön seuraavaan kertaan. Gepsin karttaa tutkiessamme, katsoimme viisaimmaksi talssia takaisin Kuutinkanavalle metsätietä pitkin. Matkalla teimme hyppäyksen Mustalamminvuorelle. Siellä oli hulppea näkötorni, johon emme uskaltaneet kivuta. Kätkö löytyi onneksi paikasta, jossa ei tarvittu vuorikiipeilijän taitoja.

Kuutinkanavan levähdyspaikka oli jo tyhjentynyt. Niinpä pääsin katsastamaan, miten saisin kätkön näppeihini. Saksien avulla hitaasti hivuttamalla sain camokätkön esiin. Kosteus oli turvottanut kannen. Ilman apuvälineitä ei lokikirjaa näppeihinsä saa.

Askel alkoi painaa, kun kello lähestyi iltaviittä. Takaisin autolle kuitenkin selvisimme. Takana oli runsaan 10 kilometrin taival. Aikaa kului reissussa neljä tuntia. Löydettyjä kätköjä kertyi kolme. (Lapinsalmen riippusillan kätkön olen käynyt korkkaamassa jo elokuussa.) Ja tietysti saldona oli mittaamaton määrä mielihyvää, jonka sai aikaiseksi  upea ruska Repoveden jylhissä maisemissa.

Maanantaiaamuna sain kokea reippailun lopullisen annin. Kävely muistutti enemmänkin köpöttelyä. Sääret olivat kuin tulessa. Parissa päivässä nämä lieveilmiöt onneksi hävisivät.

Myrskytuhoja ja kätköjä

Elokuun viimeisellä lomaviikolla tein Etelä-Karjalan turneen. Kolme päivää vierähti kätköjahdissa ja vierailulla entisen työkaverin luona Simpeleellä.

Purkkien metsästyksen aloitin Lappeenrannasta. Toistaiseksi pahin paikka, johon olen nenäni pistänyt, sijaitsee Skinnarilassa, Saimaan rannalla.

Enpä olisi uskonut, että ahdan itseni parin metrin syvyyteen maan alle, pilkkopimeään ja erittäin kosteaan paikkaan. Otsalampun valossa hiiviskelin sokkeloisessa bunkkerissa. Perimmäisestä onkalosta kätkö viimein löytyi. Onneksi löysin reitin myös takaisin maan pinnalle. Pakko myöntää, että pelotti.

Imatralla yövyttyäni kiersin Imatran kylpylän ja Lappeenrantaan kuuluvan Rauhan alueen kätköjä. Entisen Rauhan sairaalan alueelle kohoaa kylpylä, mökkikylä, golf-kenttä yms. Rahaa palaa yhteensä noin 200 miljoonan euroa.

Illalla nokka kohti Simpelettä. Kuutostien molemmin puolin maisema muistutti sotatannerta. Isoja tukkipuita oli katkennut puolivälistä runkoa kuin tulitikut. Suurin osa puista oli kaatunut juurineen. Osa oli vääntynyt luokille, mutta pitänyt juuret tiukasti maaperässä kiinni.

Simpeleen kirkon piha ja toisella puolella tietä sijaitseva hautausmaa olivat kokeneet kovia. Yhtään puuta ei enää ollut pystyssä. Puut oli ehditty jo raivata. Valtavat puupinot sijaitsivat parkkialueiden laidoilla.

Työkaveri asustelee parin kilometrin päässä (linnuntietä) Simpeleen keskustasta. Kiinteistö oli ilman sähköjä kolme viikkoa. Puhelin ja netti eivät toimi vieläkään.

Asta- ja Veera-myrskyjen tuhoja katsellessaan on pakko myöntää, että ihminen on edelleenkin voimaton luonnon edessä. Vielä on valovuosien päässä aika, jolloin viisaat insinöörit saisivat kahlittua luonnonvoimat.

Oman kätkön tekeminen on opettavaista

Omien kätköjen tekeminen auttaa pääsemään syvemmälle geokätköilyn maailmaan. Kätkön ideaa ja paikkaa miettiessään viimeistään huomaa, miten monipuolisesta harrastuksesta on kyse. Teenkö tavallisen tradikätkön, mysteerikätkön vai multikätkön? Haluanko esitellä jonkin minulle tärkeän kohteen? Haluanko härnätä kätköilijöitä tekemällä visaisen mysteerin, jonka koordinaattien selville saamiseksi menee viikkokaupalla aikaa?

Kaikkein tärkein kysymys on: Olenko valmis huoltamaan kätköä tarvittaessa viikoittain tai jopa päivittäin? Jos oma aika ja innostus eivät riitä kätkön huoltamiseen, on parasta jättää koko  homma väliin. Yhtä tärkeää on pohtia, onko itsellä riittävästi kokemusta geokätköilystä. Kun on riittävästi kiertänyt erilaisilla kätköillä, osaa ainakin välttää pahimmat sudenkuopat.

Viiden oman kätkön vaatimattomalla kokemuksellani voin väittää, että oman kätkön tekemiseen ei koskaan voi varata liikaa aikaa. Viimeisin purkkini, Pohjois-Kymen Kasvun Kylätalosarjan Selänpään rautatieasema, vei aikaa parisen viikkoa.

Luvan purkin piilottamiseen sain kiinteistön omistajalta, Selänpään Asemayhdistyksen väeltä. Seppälän pariskunta oli geokätköilystä hyvin perillä, joten lupa heltisi heti. Geokätköilyn avulla saadaan maaseutua ja aktiivista kylätoimintaa tuotua myönteisessä valossa ihmisten tietoisuuteen ja aivan ilmaiseksi.

Kävin paikalla kiinteistön omistajan kanssa tutkimassa soveltuvia paikkoja ja mittailemassa koordinaatteja gepsilläni kolmesti. Eri vuorokauden aikoihin mitattujen koordinaattien perusteella laskin kätkön lopulliset koordinaatit. Heittoa naateissa ei pitäisi olla nimeksikään, jos käy paikan päällä riittävän useasti mittailemassa.

Selänpään rautatieaseman kätkö on tradikätkö, jonka koordinaatit annetaan suoraan kätkökuvauksessa. Kätkön sijainti edellytti purkin naamiointia. Pari päivää kului eri teknisiä vaihtoehtoja miettiessä ja yksi päivä itse purkin tai paremminkin sen suojakuvun naamioinnissa.

Tulipahan käytännössä kokeiltua kolmea erilaista komponenttiliimaa ennen kuin löytyi muoviin ja puuhun tepsivä aine. Naamiointimateriaalin sahaus- ja vuoleskeluvaiheen lopputuloksena oli yksi haava etusormessa. Koko päivän kestänyt kyykyssä kököttely aiheutti trauman akillesjänteeseen. Sen paranemiseen hupeni kaksi viikkoa. (Perimmäinen syy akillesjänteen vihoitteluun oli kyllä edellispäivän maastokätköjen turnee. Silloin ramppasin maastossa pitkälti yli kymmenen kilometriä.)

Nettiin sain kätkökuvauksen tekstin suoraan kiinteistön omistajalta. Muutaman valokuvan lisäsin paikan houkuttelevuutta lisäämään. Vielä aktivoin oman reissaajan Selänpään Asemayhdistykselle. Sitten pakkasin Minigrip-pussissa olevan lokikirjan ja silican, kätkötiedotteen, kynät, teroittimen ja FTF-palkinnon ilma- ja vesitiiviseen muovirasiaan. Ja eikun menoksi.

Selänpäässä lisättiin reissaajaan vielä Asemayhdistyksen saama Reilia-matkalaukkutunnus yhdistyksen tietoineen. Ja sitten paketti oli valmis laitettavaksi piiloonsa. Kaiken kruunasi naamioitu kupu, jonka taiteilin rautalangalla paikoilleen.

Kotona lähetin kätkökuvauksen tarkastajalle 12. elokuuta noin klo 16.00. Kätkö läpäisi seulan ilman tarkennuspyyntöjä samana päivänä klo 22.53.53. Seuraavana aamuna lisäsin kätkön kuvaussivulle laskurin, jotta nähdään, montako vierailijaa ja käyntiä sivuilla on. Samalla liitin Selänpään kätkön Pohjois-Kymen Kasvun kylätalosarjaan.

Ensimmäinen kätköilijä ennätti paikalle 13.8. klo 10.00. Asialla oli kaksikko viitakkojim ja OH5KPQ.
Samana päivänä julkaistiin Kouvolan Sanomissa juttu Selänpään rautatieaseman peruskorjauksesta.

Painiskelua pelkonsa kanssa

Pelkään suunnattomasti korkeita paikkoja. Siksi olen tähän asti jättänyt väliin kaikki sellaiset kätköt, joissa joutuu kiipeilemään paria metriä korkeammalle. Itsesuojeluvaisto on ollut voimakas jo lapsesta lähtien.

Kesälomallani päätin kierrellä lähialueiden maastokätköjä ja samalla ihailla ja kuvailla upeita maisemia. Kohteeksi otin Konniveden upeat maisemat Kymijoella Pohjois-Iitissä. Samalla tuli noukittua pari muutakin purkkia Jaalan ja Heinolan puolelta. Ne kun osuivat matkan varrelle.

Kierrokseni päätteeksi minua odotti extreme-purkki Kelloniemessä. Kun en satu omistamaan venettä, päätin ylittää itseni ja kokeilla kätkön etsimistä mantereelta käsin. Paatilla olisi voinut rantautua aivan purkin viereen.

Kömysin ensin jyrkkää rinnettä alas rantaan. Vain huomatakseni, että sitä kautta ei purkille pääse, ellei halua uida. Joten hieman takapakkia. Pienellä tasanteella alimmaisen jyrkänteen päällä jo suorastaan heikotti. Alas louhikkoon oli ihan riittävän pitkä pudotus: seurauksena olisivat murskaantuneet luut.

Nappasin kamerarepun pois selästä ja lippiksen päästä. Gepsinkin jätin repun viereen ja eikun menoksi. Kun tänne asti olen kävellyt, en voi antaa periksi. Konttasin kapeaa tasannetta pitkin ja kapeimman kohdan sivuutin kyljelläni.

Tilanne vain paheni. Edessä oli jyrkkää louhikkoa. Mietin tovin, voinko mitenkään päästä takaisin ylös, vaikka vielä alas pääsisinkin ehjin nahoin. Vastausta en jäänyt odottelemaan, vaan pujottelin itseni louhikkoon. Hetkeksi jouduin ristiriipuntaan käsieni varaan.

Silloin vastaus tuli kirkkaana mieleeni: tuskinpa voimani ja kalliokiipeilytaitoni riittävät takaisin ylös kapuamiseen. Mutta silloin oli jo myöhäistä laittaa jarruja: painovoima veti minua alas. Kätkö löytyi onneksi nopeasti selkeästä paikasta. Rauhoittelin itseäni vielä hetken ottamalla valokuvia.

Kaavin kokoon kaikki voimanrippeeni ja lähdin kipuamaan samaa reittiä takaisin ylös. Urheilujuoman voimalla kömysin kuin ihmeen kaupalla takaisin vuoren laelle. Sateinen kalliokaan ei saanut jalkaani lipsahtamaan kalliojyrkänteen reunalta. Naarmuitta selvisin tästä elämyksestä, mutta ihan heti en lähde vastaavaa kokeilemaan uudestaan.

Ylimääräistä hupia ja riesaa Orimattilassa

Perjantaina tein kierroksen Orimattilassa, jonne houkutteli melko tuore Pasi Kuikka -kätkösarja ja tehtaanmyymälän alennusmyynti. Matkalla poimin Koirapuisto -sarjan Mieliäissuon lintutornin. Niinikosken kyläläiset olivat tehneet upean 3 kilometrin luontopolun ja suon reunaan lintutornin.

En malttanut kiertää polkua pitkin, vaan talssin suoraan gepsin kartan avulla suolle. Maistelin mustikoita, joita olisi riittänyt useampaankin mustikkapiirakkaan. Lakkoja ei suon reunassa näkynyt. Keskemmälle suota en arvannut pyrkiä.

Poliisien ratsia tervehti minua ennen Orimattilan keskustaa. Yksi puhallus ja hyvän matkan toivotus saatteli minua eteenpäin. Näillä reissuilla ei nautita urheilujuomaa väkevämpää.

Pasi Kuikka -sarjan kätköjä haeskelin satunnaisessa järjestyksessä. Samalla poimin muitakin reitin varrelle osuneita kätköjä. Paras naamiointi oli Ei mittään -kätköllä, jossa pyörin ja pyörin löytämättä purkkia. Tasaisella puistoaukiolla ei ollut kuin yksi kätkön piilopaiksi soveltuva kohde gepsin osoittamassa nollapisteessä, mutta siellä ei todellakaan ollut mittään. Vahingossa kolautin jotain, ja metallinen sointi paljasti purkin lymypaikan. Onneksi kuuloaisti vielä pelaa.

Pasi Kuikka -kätkösarja sisälsi kuusi tradikätköä ja huipennuksena seitsemäntenä bonuskätkön. Kaikki kuusi kohdetta kierrettyään sai kasaan bonuskätkön löytämiseksi tarvittavat koordinaatit.Toiseksi viimeisellä purkilla kauhistuin. Vihjeen mukaisessa paikassa ei ollut purkkia. Pelkäsin jästien tuhonneen kätkön.

Tarkistin kännykällä netistä kätkön tuoreimmista lokkauksista, olisiko mainintaa purkin jästimisestä. Jatkoin etsintää, kun sellaista ei ollut. Laajensin etsintä-aluetta ja löysinkin toisen vihjeen mukaisen paikan muutaman metrin päästä.

Äkäiset ampiaiset yrittivät estää purkille pääsyäni. Periksi en voinut antaa: muuten olisi bonuskätkö jäänyt löytymättä. Onneksi en tunkenut kättäni vihjeen mukaiseen paikkaa. Siellä ei ollut muuta kuin ampiaisia. Purnukka oli hieman sivummalla. Onneksi.

Bonuskätkön maisemat olivatkin jo aivan toista luokkaa sarjan aiempiin kohteisiin verrattuna. Kävelin polkua pitkin ja mukava veden solina antoi tahtia askeleilleni. Gepsin osoittamasta nollapisteestä ei löytynyt mitään. Hieman maastoa tarkkailemalla löytyi pari kohdetta, joissa purkki voisi lymytä. Toisesta purnukka löytyi, ja nyt oli koko Pasi Kuikka -sarja kasassa. Tosin on myönnettävä, että kätkösarjan nimen merkitys ei ulkopaikkakuntalaiselle auennut.

Ankara päänsärky sai minut juuri ennen iltakuutta käväisemään paikallisessa kaupassa. Urheilujuomaa oli juotu 1,5 litraa, mutta ruokapuoli oli jäänyt kokonaan väliin. Ruokatauko siis oli edessä.

Orimattilan keskustan kaduilla oli väkeä kuin meren mutaa. Jotain tavanomaisesta poikkeavaa oli luvassa. Einehtiessäni alkoi vanhoja traktoreita, autoja ja mopoja kulkea virtana Kehräämölle päin. Suurimmat aplodit keräsi paikallinen Abba-yhtye, joka musisoi yhden traktorin peräkärryillä. Kantri-tapahtuma oli vallannut Orimattilan keskustan, nyt 21:nen kerran.

Upea kulkue olikin viimeinen hupini Orimattilan-turneella. Tehtaanmyymälä jäi tällä kertaa väliin. Kätköjä löytyi 12 kpl ja lisäksi tilastoihin tuli yksi dnf-merkintä.

Päänsärkyni ei ruoasta helpottunut, vaan päivastoin. Äkillisistä vatsanväänteistä viimein päättelin, että työkaverini vatsatauti oli tarttunut minuun. Auton nokka pikaisesti kotia kohti. Toivoin ehtiväni kotiin ennen suurempaa katastrofia. Melkein onnistuin.

FTF-jahdissa tai sitten ei

Yksi ulottuvuus geokätköilyssä on yrittää ensimmäisenä löytää vasta julkaistut kätköt. FTF-merkintä kätkön lokkauksessa kertoo onnistuneista purkkien korkkauksista. Tähänkin jahtiin on tietysti luotu apuvälineet. Itselleni tulee sähköpostiin ilmoitus uusista kätköistä. Hätäisimmät tilaavat maksulliset ilmoitukset suoraan kännykkään.

Viimeksi harkitsin FTF-jahtiin lähtöä pari viikkoa sitten. Illalla klo 22.30 huomasin sähköpostiini tupsahtaneen peräti kaksi ilmoitusta uusista kätköistä. Matkaa niille ei ollut kuin runsas viitisen kilometriä, mutta päätin jättää Radansuun ja Koppirannan laavujen katsastamisen seuraavaan aamuun.

Ennen töihin lähtöä heti seitsemän jälkeen kiersin molemmat laavut ja katso. Koppirannassa olin kolmas kätkön löytänyt ja Radansuun laavulla vasta neljäs. Yön pimeinä tunteina oli väkeä käynyt Trullin uusilla kätköillä yllättävän kaukaakin.

Taas tuli osoitettua todeksi geokätköilystä kertovissa lehtijutuissakin todettu asia, että uusille kätköille sännätään vaikka kesken yöunien.

Harrastus kuin kameleontti

Geokätköily on määritelty usein ulkoiluharrastukseksi, jossa miljoonia ja miljoonia maksavien satelliittien avulla etsitään muovipurkkeja mitä erilaisimmista paikoista. Totuuden nimissä on sanottava, että kyllä ne purkit löytyvät ihan ilman gps-laitettakin. Työkaluksi riittää usein pelkkä (ja ilmainen) Kansalaisten karttapaikka -sivustolta tulostettava peruskartta. Jahtasin noin 50 ensimmäistä purkkia Kansalaisten karttapaikan peruskartan avulla. Vanha suunnistustaito kyllä helpotti jahtia.

Mutta miten tämä muovipurkkien etsiminen voi koukuttaa niin erilaisia ihmisiä? Harrastus tuntuu kameleontilta, joka vaihtaa väriään uskomattoman paljon. Jutun juoni lieneekin siinä, että kätköjä on niin monenlaisia: yksi tykkää tyttärestä ja toinen äidistä. Jokaiselle luonteelle ja päivittäin vaihtuvalle mielialalle löytyy sopiva kätkö etsittäväksi.

Ja loppujen lopuksi kaikille ei ole edes tärkeintä purkin löytäminnen. Suurimman ilon ja riemun saattaa saada jo siitä, kun selvittää kätkön löytämiseen tarvittava koordinaatit.

Tällaiset mysteerikätköt, joissa ensin on ratkaista kätkön koordinaatit, innostavat minua vain satunnaisesti. Mutta kun sopiva vire löytyy, on koordinaattien selville saaminen suorastaan pakkomielle. Se ei hellitä otettaan ennen kuin ratkaisu on löytynyt. Itse purkille talssiminen onkin jo pelkkä draaman sivujuonne.

Multikätköt taas vievät sinua pisteeltä pisteelle. Päätepisteen lopulliset koordinaatit saat vaiheittain selville, kun löydät kaikki alkupisteet. Trullin tekemät Juustopolku-kätköt Iitissä Vuolenkoskella ovat loistava esimerkki upeisiin luontokohteisiin johdattavasta multikätköstä. Samalla tulee tallottua kilometri poikineen.

Peruskätkö on kuitenkin miun maun mukkaan paras kätkötyyppi. Siinä poimitaan suoraan netistä geocaching.com.-sivustolta kätkön koodinaatit ja etsintä voi alkaa heti. Sen verran ronkeli olen, että mieluummin talssin kauniissa luontokohteissa kuin kaupunkien keskustoissa. Urbaani ympäristö tosin kutsuu talvella, jolloin maastokätköt ovat hankalammin löydettävissä.

Geokohteet taas ovat luontokohteita, joissa täytyy selvittää kätkön omistajan asettamat tehtävät ja vielä kuvata paikalla  käyntinsä. Parhaillaan pohdiskelen Kotkassa meren rannalla olevan geokohteen jääkauteen liittyviä yksityiskohtia. Homma alkaa pian olla purkissa...

Hiljaisempaa kätkörintamalla

Juhannus tuli rauhoitettua lähes kokonaan geokätköilyltä. Joten ei tässä aivan toivottomassa koukussa olla... Totuuden nimessä on todettava, että perheen nuoriso tarvitsi autoa lainaan, joten siksi juhannus tuli askarreltua kotihommien parissa.

Sunnuntaina iltapäivällä oli jo suoranainen pakko koukata Orimattilaan. Siellä tuli ihasteltua jylhiä vanhoja louhoksia. Kiveä ei niissä ole varmaan louhittu enää kymmeneen, kahteenkymmeneen vuoteen. Louhikoissa ei tullut vastaan yhtään kyykäärmettäkään. Sellaiseen törmäsin ensimmäistä kertaa tänä kesänä Pohjois-Valkealassa viime sunnuntaina matkalla Valkealan Kylät ry:n 10-vuotisjuhlaan. Onneksi sain nopeasti hypättyä pois pikimustan käärmeen tieltä, kun se äkäisesti sihisten ilmoitti olemassaolostaan.

Samaisella geokätköilyreissulla tallustelin Pohjois-Orimattilassa kauniissa mäntymetsässä Kaltinmäessä. Kuivassa kangasmetsässä oli yllättäen pieni lampi. Aivan kuin se olisi tipahtanut taivaasta mäntyjen keskelle. Lammella uiskenteli iso joutsen, jota tiirailin kiikareilla. Hetken tähystelyn jälkeen totesin, että kyseessä ei voinut olla aito ja elävä lintu, vaan muovinen sellainen. No, kaunis sekin oli.

Omien uusien kätköjen tekeminenkin on nyt ollut vaiheessa. Pohjois-Kymen Kasvun kylätalosarjaan on tulossa lisää kohteita. Työn alla on muutamia kätköjä Pohjois-Iittiin ja Valkealaan. Ehkäpä pitää tehdä oma kätkösarjansa myös muille Leader-hankkeille. Sopivia kohteita löytyy ympäri Suomea satamäärin.

Vuosi täyteen geokätköilyä

Kesäkuun kuudes päivä tuli vuosi täyteen geokätköilyä. Kun eilisen kätköilyreissun aikana tapahtui 600. kätkön rajan korkkaus, oli suorastaan pakko aloittaa oman geokätköilyblogin pito.

Tarkoitus on kirjoitella tunnelmia purkkijahdeistani, jotka eivät useinkaan ole niin suoraviivaisia kuin voisi olettaa.

Geokätköily on kaikenikäisille sopiva harrastus, jossa etsitään maastoon/kaupunkeihin piilotettuja kätköjä kartan, gps-laitteen tai kännykän avulla. Parasta tässä on, että kukin voi harrastaa lajia omalla tavallaan. Itse lukeudun joukkoon, joka mieluummin kiertää upeissa luonto- ja kulttuurikohteissa. Sellaiset paikat siis kiinnostavat, missä on jotain muutakin näkemisen arvoista kuin pelkkä muovipurkki kivenkolossa.

Mutta pakko on myöntää, että joskus iskee purkin himo. Tauti iskee helposti, kun seuraava satanen on täyttymässä. Silloin tukka putkella lennetään hieman mitättömämpienkin purkkien perässä, jotta seuraavan sadan purkin raja saadaan rikki.

Kätköjen sijainnit löytyvät netistä osoitteesta www.geocaching.com. Sieltä löytyvät kätköjen koordinaatit, kuvaukset ja sinne myös lokataan löydetyt tai löytämättömät kätköt. Kansalaisten karttapaikasta voi tulostaa peruskartan palan, jonka avulla ainakin kaupunkikätköt löytyvät hyvin.

Koordinaattien saamiseksi näkyviin on em. sivuille rekisteröidyttävä. Mutta mikä parasta: rekisteröityminen ei maksa mitään. Ja koko harrastus ei olisi mahdollista, jos ei löytyisi ihmisiä, jotka niitä kätköjä tekevät. Siksi kauniisti aina kiitetään nettilokkauksissa kätköstä (TFTC).

Tähän kasvavaan harrastukseen voi perehtyä vaikkapa osoitteissa: www.geocache.fi, www.geocaching.com, www.geokatkot.fi, wikipedia.