Iltakahdeksan tienoilla vallitsi täyspimeys. Tilannetta pahensi vielä ajoittainen rankkasade. Parkkeerasin kulkuneuvoni Selkolantien poskeen. Sain auton kiilattua turvallisesti pientareelle ja jätin parkkivalot päälle. Näin kukaan ei kolhisi sitä sillä aikaa, kun kävisin pikaisesti kaivamassa kätkön esiin vajaan kolmenkymmenen metrin päässä metsässä.
Otsalamppu päähän, taskulamppu käteen ja gepsi toiseen käteen. Ja menoksi. Gepsi oli aika levoton. Kiertelin ja kaartelin tovin. Samassa auton valokiilat lähestyivät Selkolasta päin. Auto lipui hitaasti kulkuneuvoni ohitse. Sitten syttyivät perävalot palamaan, ja auto pakitti takaisin.
- Onko kaikki kunnossa, kuului huolestunut huuto tieltä.
- Onko sattunut jotain?
Huhuilija saattoi pelätä minun rysäyttäneen kulkuneuvollani pöheikköön. Niin tiukasti olin parkkeerannut autoni pusikon katveeseen. Otsalampun ja taskulampun valokiilat paljastivat sijaintini ja päätin rauhoittaa tilanteen nopeasti.
Kiirehdin ripeästi takaisin tiellä ja vakuuttelin, että tilanne on hallinnassa. En kehdannut sanoa etsiväni jotain halvatun muovipurkkia vesisateessa pilkkopimeässä metsässä. Hätäpäissäni kerroin etsiväni radan rakentajien muistokiveä, kun en järkevämpääkään selitystä siihen hätään keksinyt.
Mies naureskeli hyväntahtoisesti ja kertoi ystävällisesti minun olevan väärällä puolella pikitietä. Radan rakentajien muistomerkki sijaitsi tien toisella puolella kivenheiton päässä.
Kiittelin ystävällistä kulkijaa avusta ja köpöttelin muistomerkille. Otin muutamia valokuvia muistomerkistä. Mies seurasi toimiani vielä tovin autossaan istuen. Viimein selitykseni taisi upota, ja mies jatkoi matkaansa.
Huokasin helpotuksesta. Palasin äkkiä takaisin purkkijahtiin tien toiselle puolelle. Hyvin camottu kätkö löytyi nopsasti. Tarina päättyi onnellisesti, kun vielä onnistuin omin avuin saamaan autoni pois pehmeältä pientareelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti